Guatemalan verta

Olin melkein aikuinen, kun tajusin ettei Guatemala ole eläin. Sen olin tajunnut, ettei kokis voi olla kenenkään verta, mutta ajatuksen kehittely pidemmälle lienee tyssännyt siihen. Joskus mietin, kuinka monta muuta asiaa olen suoraan ottanut vastaan, pureskelematta. Ja että miten yhtä aikaa iloista ja noloa on oivaltaa ajatuksensa vikasuunta.

Kurkistelen kohti uutta vuotta ja toivon, että sen myötä olisin taas hiukan aiempaa viisaampi ja maltillisempi. Ja että pysyisin roolissani silloin, kun vastanäyttelijä sitä tarvitsee. Sillä melkoista draamaa on ollut ja ihan takuulla tulee olemaan.

Aamu-unet

Ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen nukuin aamulla yhdeksään. Piti katsoa kelloa kahteen kertaan. Pienin nukkuin pois jouluflunssaansa, minä joka vuosi raskaampaa joulukuuta. Työnantaja lomautti minut päivää ennen varsinaista lomaa, tässä kohdassa kuitenkin maksoin ilomielin pois yhden päivän palkan vapauden hintana. 

Nukkumisen lisäksi olen nauttinut lumitöistä ja hyvästä ruuasta. Ihminen tarvitsee niin vähän ollakseen onnellinen.

Kotikontujen tienoilla

Esikoinen osasi viisivuotiaana Sillanpään marssilaulun ulkoa, mikä herätti monissa kummastusta. Mitä te nyt tommosia lauluja sille opetatte? Mietin, kuinka itse lapsena rakastin virsiä. Ja taistolaislauluja. Ja kuinka jännittävät sanat olivat Kuubalaisessa serenadissa tai Vanhan merirosvon kapakassa. Ja edelleen laulan lasten kanssa toivelaulukirjoja läpi välittämättä siitä mitä maailmankatsomusta, uskontoa tai muuten vaan arveluttavaa sanomaa ne sisältävät.

Lapsuudenkodissani ei ollut levysoitinta ja vain muutama kuuntelussani ollut c-kasetti: M. A. Nummista, lastenlauluja ja jännittävä violetti kasetti, Mozartin taikahuilu, josta kuuntelin Yön kuningattaren aariaa. Siksi olen äidilleni kiitollinen, että hän jaksoi laulaa minulle paksun pokkarilaulukirjan kannesta kanteen ja näin kasvatti uskomattomalla tavalla musiikillista yleissivistystäni.

Tämä kaikki tuli mieleen nyt itsenäisyyspäivänä, kun kaksivuotias seisoi lumoutuneena television edessä tuijottamassa sotilasparaatia ja keskimmäinen lauloi Jumalan kämmenellä. Ja vanhemmat eivät kuulu kirkkoon eikä armeijaakaan ole täällä käyty. Ja että itsenäisyys on minulle sitä, että jokaisella on vapaus valita oma tiensä elämässä eikä tarvitse tuppautua mihinkään liian kapeaan muottiin. Se on kyllä kiitollisuuden arvoinen juttu se.

Hankaus

Johonkin katosi tämäkin viikonloppu. Ilmassa on väsymystä, pakkanen kiristää kuivia käsiä, joku ihan yleisesti kaikkien hermoja. Paljon pitäisi-asioita ja jotenkin vaikea tarttua mihinkään. Töissä pieni perjantaina lausuttu sivulause on kaihertanut mieltä ja hämmentää. Välillä osaan hienosti irtautua kaikesta, välillä olen kuin liimattu kiinni. Nyt on sellaista.

Sadas

Pienin löi otsansa pöydänkulmaan ja itki: Äiti laita mulle uusi pää! Koetan pärjätä omani kanssa lukemalla Paul Austeria ja katselemalla takkatulta. Mies osti marketin ovella seisovilta partiolaisilta joulukalenterin ja minäkin tajusin joulun lähestyvän. Mielessä pöyrivät surkuhupaisat joulumuistot kuraisesta talvesta 2006. Vaikka se, kuinka istuin lohduttomassa vesisateessa marketin parkkipaikalla ja kirjoitin viime tipassa joulukortteja. Takapenkillä lapset itkivät kuorossa ja minä yhtä lailla itkien etupenkillä kirjoittamassa kortteihin rauhallista joulua, hyvää joulua, iloista joulua. Siksi kai kuvassa paukkupakkanen viime tammikuulta.

Tämä kirjoitus on sadas täällä, huomaan. Nautin kun voin palata kuviin kuin päiväkirjaan ja nähdä kaiken, elämän, muutoksen ja samanlaisuuden. Nämä hetket ovat olleet hyviä. Kiitos myös teille mukana kulkeneille, olette olleet tosi tärkeitä!

Uupuu

Koetan välttää valitusta ja siksi olen hiljaa. Moni asia on tullut viime aikoina liian lähelle. Töissä jaksoin ihmisten voimilla säästämistä niin kauan, että ulkomaailma tunki kotiin. Kaupungin insinöörit olivat muuttaneet kotini metsäisen ympäristön lähiöksi. Mukavassa pienessä kotipesässäni tunsin oloni haavoittuvaksi ja petetyksi ja vaikka ryhdyinkin sotatoimiin, tunnen oloni edelleen hyvin pieneksi. Nyt etsin iloisia asioita arjesta ja koetan nousta niiden avulla. Se on tuskastuttavan hidasta.

Äkkipimeää

"Ei ukkalla", sanoo pienin aamulla vieressä. "On äkkipimeää." Ja jotenkin äkkiä tämä taas tuli. Pimeä ja lumi ja syysloma ja kaikki. Lopultakin lapset ovat niin isoja, että kylmät aamut voi aloittaa sytyttämällä tulen puuhellaan eikä tarvitse koko ajan pelätä, että joku polttaa itsensä.

Puuhellasta tulee mieleen äiti ja se, kuinka jostain ihmeen syystä aamuinen puuhellan sytyttely joskus ärsytti. Oli liian hidasta. Nyt etsin tuota hitautta kaikesta. Inhoan pitää kiirettä. Taas joku ympyrä sulkeutuu.

Minä hyllyssä

Näitä olen nauttien lukenut muualla, tämä tehtävä herätti hiljaiseläjänkin pesäkolostaan.


Oletko mies vain nainen? Onnen tyttö
Kuvaile itseäsi. Huolimattomat 
Kuinka voit? Kirkas, hämärä, kirkas 
Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Täällä Pohjantähden alla 
Mihin haluaisit matkustaa? Eedenistä itään 
Kuvaile parasta ystävääsi. Valoa 
Mikä on lempivärisi? Umbra 
Millainen sää on nyt?  Ihmeparantajan viides talvi 
Mikä on paras vuorokauden aika? Neljä päivänlaskua 
Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi? Kaikki minun 
lapseni 
Päivän mietelause. Lentoon! 
Millainen parisuhteesi on? Jokin yhteinen maailma 
Mitä elämä sinulle merkitsee? Sattumia 
Minkä neuvon tahtoisit antaa? Maailma on teonsana 
Miten tahtoisit kuolla? Loppuunkäsitelty 
Mottosi.Tämä kaikki voi tapahtua

Lokakuu

Tykkään ihan hirmuisesti lokakuusta, pakkasaamuista ja väistyvästä syksystä. Tykkään märästä asfaltista ja sammaleisesta metsästä. Tykkään perinteistä, joita lokakuulle on muodostunut. Pienistä matkoista eri kokoonpanoilla lähelle ja hiukan kauemmas.

Olen saanut aloittaa lempikuukauteni yläilmoissa, vanhan kotikaupunkini kattoja katsellen, vielä eilen minulle vieraiden ihmisten kanssa nauraen. Hyvä päivä.

Rajat

Viime päivinä olen hakenut itseäni, siitä mistä alan ja minne lopun. Koetan päästä lähemmäs sitä alkupistettä, mutta jotenkin reuna tahtoo tulla vastaan koko ajan. Koskaan ei kukaan toinen aikuinen saa minua niin pois tolaltani ja neuvottomaksi kuin lapsi. Usein oma, tällä viikolla monet kerrat jonkun muun.

Hyvä harmaa

Kerään ympärilleni harmaita asioita - arki kun on kaikkea muuta. Tämä Kiljusen herrasväki on parin viikon aikana sukuloinut enemmän kuin koko viime vuonna, kerännyt sääliä (ja kiukkua) sateisella urheilukentällä ja lopulta lämmitellyt pihasaunan lämmössä. Alkava viikko ei näytä yhtään vähemmän toimeliaalta, ajattelen että tästä ei auta kun nauttia nyt.

Setä

Millanen setä tollanen setä on? kysyi pienin kun kaupassa oli tummaihoinen mies. Ja uudelleen entistä kovempaa kun vielä mietin vastausta. Ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, vastasikin jo itse: pörrönen setä.

Huis

ja hais. Mukavia asioita viimeiselle lomaviikolle olivat matka vauvankatsastusreissulle pääkaupunkiin, ilta ystävän kanssa teatterikesässä ja viikonlopun elojuhlat. 

Elämässä on ihan uusi vaihe, pieninkin irtautuu jo minusta - haikeutta vähän, katse sitäkin enemmän tulevassa. Uteliaana odotan, mitä tästä eteenpäin. Nyt kuitenkin odotan huomista työpäivää ja arkea, joka väistämättä taas palaa.

Ilmassa

Aamulla sen haistoi, syksyisen henkäyksen. Ihan vielä en ole valmis. Muitakin merkkejä on ilmassa - kaikki ovat jotenkin merkillisen toimeliaita. Mies puhdistaa ikkunanpuitteita, minä rapsuttelen pihasaunan lattiasta vanhaa maalia. Esikoinen piirtää ja lukee pitkästä aikaa. Ehkä mukava viikonloppu ystävien luona lakeuksilla antoi kaikille uutta puhtia.

Jo saa

Pienenä kun tarvitsin vessassa apua, lauloin: "Jo saa, jo saa, loistehessa nietosten!" Pitäisi olla vielä aikuisenakin joku kutsulaulu, jolla auttava käsi ilmestyisi käden käänteessä pelastamaan tilanteista, joissa omat taidot ja voimat eivät riitä. 

Tämä viikko on ollut kummallinen: sairautta, paranemista, valvomista, hikisiä öitä, kärpäsiä, lapsen painajaisia, riesaa auton kanssa, rahanmenoa ja yllättävää tuloa. Parhaimpana kaikesta pieni tyttö, joka syntyi eilen tärkeälle ihmiselle. Täällä lapsi kiukuttelee kaverinsa luota tekstiviestein MUTTA KUN SINÄ ET TAJUA!!! :(

Pöpö

Heinäkuun tuulet heiluttavat koivun oksia ikkunan takana. Seinän takaa kuuluu pienen itkua, joka ei lakkaa. Vielä yölläkin kuuntelen sitä ja katselen omaani, joka nukkuu rauhassa. Kiitän mielessäni vieraita ihmisiä, jotka ovat meille ystävällisiä ja tuovat minullekin pillimehua, kun en ole muistanut syödä. Tiedän monia, jotka inhoavat sairaaloita. Minusta niiden yhtäaikaa unelias ja kiireinen tunnelma on jännittävä ja turvallinen. Katson televisiosta mitä sattuu tulemaan ja tiedän, että jossain vaiheessa tauti kukistuu. Tänä aamuna lapsi heräsi terveenä ja jotenkin entistä ehompana.

Aika

On taas lapsuuden kesä. Katselen läheltä omia käsiäni, jotka ovat vanhentuneet. Auton peilistä näen, että silmien ympärillä on naururyppyjä. Kuvassa näen kaikki kolme lastani, vaikka siinä olen minä.

Pienin väsyi helteeseen. Aika pysähtyi sairaalan lastenosastolla, olimme vain me kaksi hiljaisessa, kuumassa huoneessa. Tuuletin hurisi, televisiossa amerikkalaiset laihduttivat kilpaa. Aika kului. Mietin ystävääni, joka on viettänyt noissa huoneissa kuukausia pienen lapsensa kanssa. Minä tiesin pääseväni omani kanssa yöksi kotiin.

Huh

Pienin on kuumeessa ja makaa elävänä lämpöpatterina kiinni minussa eikä kukaan muu kelpaa. Ilmankin riittäisi, sisällä on lämmintä 28 astetta. Samassa huoneessa oli talviaamuisin 17 astetta. Toisaalta, on mahtavaa kun pitää vain olla paikallaan kuumuudessa ja sukeltaa ruotsalaiseen dekkariin. Kaikki on nihkeää, etenkin ajatus. Söin salaa kolme jäätelöä kun muut olivat pihalla. Hetken katselin, kun isoin juoksi puutarhaletkun alla ja keskimmäinen kyyhötti alasti sateenvarjon alla samassa sateessa. Melko vapaata on nyt.

Jouten

Päivä toistuvat samanlaisina: herätään, syödään, lähdetään uimaan, syödään, makoillaan ja lueskellaan, syödään, mennään taas uimaan, syödään, lapset nukkumaan. On täydellinen joutilaisuus.  

Liivian innoittamana leivoin saaristolaisleipää. Uuni kuumensi jo valmiiksi kuuman talon, mutta oli sen arvoista. Neljävuotiaan kanssa rakastimme lopputulosta, jota pitäisi tehdä lisää. Mutta kun on niin kuuma.

Kohta suunnistamme lapsuuden maisemiin, luvassa on markkinahumua.

Lomaolo

Odotan vieraita ja koetan olla hermoilematta. Silti tiuskin ja kiukuttelen. Keksin kummallisia vaatimuksia itselleni ja muille. Niinkuin saunan pesu. Ja ruohonleikkuu vaikkei nurmi edes ole pitkää. Takanani koneelle jonottaa pieni ihminen äänikirjalevy kädessä. Kuumassa kaikkia väsyttää.

Puhdistus

Olen kokenut katharsiksen. Täydellinen puhdistautuminen alkoi pienellä matkalla naapurimaahan - tai oikeastaan jo matkan ensi minuuteilla jouduin typerään tapaturmaan, jonka seurauksena jalkani loistavat edelleen sateenkaaren väreissä. Matkan jälkeen sairastin elämäni rajuimman vatsataudin, josta alan pikku hiljaa toipua. Nyt oloni lienee sama kuin usella muullakin maanmiehellä juhannuksen jälkeen: kroppa piesty ja sisuskalut perin pohjin puhdistettu. Ja jostain syystä tämä kaikki tuntuu yhtäkkiä hyvältä, kuin tuhkasta nousisi jotain ihan uutta.

Pieniä ja isoja

Kissa aloitti olohuoneen tapettirallin, kuopus jatkoi syntyneistä palkeenkielistä ja minä pääsin näin pitkälle. Yritin pelastaa ensin kaikkein alimmaisen kauniin harmaan tapetin (joka on oranssin tapetin alla olevan ruudullisen tapetin alla), mutta koska en onnistunut, lopetin koko jutun. Nyt vilkuilen sohvalta tätä taideteosta sekä tyhjää pankkitiliäni. Eipähän tule ainakaan tehtyä hätiköityjä päätöksiä.

Sohvan nurkassa voi myös vilkuilla pieniä varpaita. Niiden katsomisesta kun tulee pelkästään hyvälle mielelle.

kukkuu...

Tänään tapahtui varovainen paluu. Palasin ihmisten ilmoille ihan fyysisesti ja tästä rohkaistuneena kurkistan myös tänne. Alkukesän olen sinkoillut ristiin rastiin, hoitanut velvollisuudet ja piileskellyt kotipesässä. Olen riidellyt lomanaloitusriidat ja suunnitellut sitten tulevaa. Tästä tämä kai taas alkaa. Kesä.

Loppukiri

Kuten aina toukokuussa, elämä on hektistä. Paperipinojen keskeltä katselen kaihoisasti kasvimaalle ja odotan lomaa. Yksi onneton on seuranani sisällä: keskimmäinen sairastaa ja on NIIN tylsää. Pidän ehkä vähän taukoa, ehkä. Ihania aurinkopäiviä kaikille!

Äitinä

Meillä vietetään äitienpäivää etuajassa, koska lähden huomenaamulla matkalle. Pakkaan laukkuun sadavaatteita ja muovikassillisen karkkia, suunnittelen ohjelmaa ja koetan huoltaa kotiin jääviä joukkoja. 

Aamulla odottelin sängyn pohjalla kuuliaisesti, että kinastelu laantui ja laulu lopulta alkoi vienosti korvani juuressa. Sitä ennen pienin oli jo kiivennyt sänkyyn kolme kertaa ja vanhin itkenyt, kuinka tämän takia "kaikki meni nyt ihan pilalle". Ei mennyt, oli yhtä ihanaa kuin aina.

Inha päivä

Heti aamulla työkaveri teki huomautuksen, jonka tarkoitusperiksi voi hyvällä tahdolla kuvitella silkan typeryyden ja vähän pahemmalla tahdolla pelkän ilkeyden. Ensin hämmennyin, sitten pahoitin mieleni, iltapäivällä olin jo todella vihainen.

Sain myös sähköpostin, jonka kirjoittaja purki pettymystään minuun - työn puolesta olinkin siihen välillisesti syypää.

Ystävä joutui perumaan suunnittelemansa vappujuhlat. Harmitti tämän puolesta, sillä tiesin peruutuksen syyn olevan muualla ja aivan typerä ja ymmärsin, kuinka tärkeät nuo juhlat olisivat hänelle olleet.

Päätän jo nyt, että huominen päivä on parempi. Ja että en mieti mielessäni ilkeyttä, jonka voisin palauttaa ensimmäisen harmin aiheuttajalle.

Asioita

Kukaan ei rakasta mua, sanoo neljävuotias keittiön pöydän alta. Ekaluokkalainen laittaa puhelimeensa liian monta väärää pin-koodia. Pienin kiroilee kuin rekkamies. Kiroilee leikkipuistossa, kiroilee yksin pinnasängyssä. Taatana.

Koetan suhtautua ymmärryksellä tähän kaikkeen. Välillä onnistunkin.

Irrallaan

Vanhenin viime viikolla. Syntymäpäivän aamuna vein ekaluokkalaisen kouluun, ostin kirpputorilta räsymaton ja ajoin töihin. Kuten aina keväisin, tässä vaiheessa olen kyllästynyt radion soittolistoihin ja kuuntelen kirjoja. Viime vuonna toukokuu kului Bulgakovin kanssa, nyt olen kuunnellut Juha Itkosen Huolimattomia unelmia. Toisina aamuina tarinat vievät mukaansa niin, että tuntuu vaikealta nousta autosta ja kohdata kahvihuoneen arki. Syntymäpäivänä olisin halunnut vain ajaa ohi omasta risteyksestäni ja istua hiljaa. Koska se oli mahdotonta, pakenin vessaan. Kuuntelin oven läpi tyhjänpäiväisyyksiä ja ajattelin, että mitä ihmettä, tällaistakö se sitten on. Sitten kun on aikuinen. Ja että olenko minä vääränlainen, kun en jaksa kuunnella enkä ymmärtää vai eivätkö nuo muut ole oikeasti tajunneet mistään mitään.


Enkä oikein vieläkään tiedä, mitä sitten kaipaan. Keskustelua, ajattelua, sydämen sivistystä ainakin.