Pitikö taas

Pakotin lapsen hiihtämään pihan ympäri. Edes kerran. Nyt kun sulla on uudet monot niin pitää hiihtää. Lapsi itki dramaattisesti. Toinen huusi selkärepussa pii paa pii paa - poliisiauto pysäytti auton kaukana tiellä ja vilkkuvalot loistivat pihaan asti. Minä koetin hiihtää lapselle latua auki. Samalla mietin, että miten tässä nyt taas näin kävi. Muistin, kuinka kauan sitten olin töissä huvipuistossa. Isä toi itkevää lasta narunvetoon: Tajuatko sä, että tänne on tultu pitämään hauskaa. Nyt vedät siitä narusta, se on kivaa. Pelästyin, että nytkö minusta on tullut sellainen. Otettiin sukset jalasta ja laskettiin liukurilla. Paljon parempi, naurattikin vähän.

Joku etappi ehkä

Olen ihan pikkuisen alkanut miettiä, että josko olen viime aikoina jotenkin muuttunut. Tämä olen päätellyt ainakin seuraavista asioista:

- Osaan sanoa ei. Ihan pokkana ja hyvällä omallatunnolla. "Ei" silloin kun siltä tuntuu.
- Vähän ihmettelen monia ihmisiä. Erityisesti sellaisia, jotka täyttävät elämäänsä aivan liialla työllä ja asioilla eivätkä sitten näe lähelleen. Minäkin olin ehkä sellainen.
- En tarvitse oikeastaan mitään, koska minulla on jo kaikki.
- Minua ei nykyään yhtään haittaa, mitä joku ajattelee elämästäni. Ja olen sentään saanut eteläpohjalaisen "mitä ihimisekki sanoo" -kasvatuksen. Sanokoot, kun kuitenkin sanovat.

Tuntuu, että näinkö sitä kuitenkin jotain kehitystä tapahtuu. Että koko ajan oppii jotain.

Tapanina

Eilen kävelimme esikoisen kanssa vanhaa rautatietä pitkin ensin pellon laitaan, sitten kiviselle rautatiesillalle. Etsimme sillalle piilotettua aarretta lumihangesta huonoin tuloksin. Oli silti kivaa, vanhin jää väistämättä välillä ihan liian vähälle huomiolle ja kahdenkeskiset hetket ovat tärkeitä.

Tämän päivän matka kaatui kurjaan keliin. Huomaan vuosien myötä antautuvani yhä enemmän luonnon edessä: myräkällä vedetään vällyt korville ja vaikka harmittaa, ei kannata lähteä liikenteeseen hermostumaan. Nyt siis kahvit porisemaan ja joulupukin tuomat lehdet esille, on oikeastaan melko hyvä.

Joulupäivä

Jouluaattona hipsin tyttöjen kanssa lumisen pihan poikki saunaan. Lattia oli kylmä, mutta ylhäällä vanhoilla lauteilla puhuttiin tontuista ja kuunneltiin hiljaisuutta. Kaikkialla kihelmöivä odotus hellitti hetkeksi tulen ritinää kuunnellessa ja pienten varpaiden ihmetellessä välillä pakkashankea pihassa. Ihmettelin ja olin kiitollinen, näistä osasista syntyy onni. Tänä aamuna uudet sukset luistivat kotipihassa ja pienimmän posket olivat punaisemmat kuin koskaan.

Jeesus-vauva

Tänään puhuimme lapsen kanssa joulusta.

Miks sun mielestä joulua vietetään? - Emmää tiedä.

Tiedäksä kuka Jeesus on? - Sellanen pieni vauva. Se synty sairaalassa.

Se kyllä synty tallissa. - Eikä muuten syntyny.

No kyllä synty. - Hä? Ei voi olla.
Mitä se Jeesus sit tekee? - Leikkii vauvojen leikkejä tietty. Sehän on vasta nolla.
Mitä se sit aikusena teki? - Aikusten hommia.

Flunssapäivä

Esikoinen sairasti alkuviikon, sitten ihan pikkuisen pienin, nyt sopivasti juuri ennen kaikkia joulusiivoamisia ja -leipomisia ja -kauppareissuja minä. Ja mies on tietysti kaikki päivät töissä. Miten on sellainen olo, ettei edes yllättänyt.

Nyt laitan kuitenkin glögikattilan liedelle ja tähyilen tielle. Saamme nimittäin mieluisia vieraita, olen ihan ihmeellisen iloinen kun olen ihan yllättäen saanut uuden fiksun ja ihanan ystävän. Näin vanhana vielä. Ja kun ystävällä on kolme kivaa lasta ja vielä hauska mies, ei voisikaan muuta toivoa. Nuhakin unohtuu.

Ihana pakkanen

Olen nauttinut täysin aistein kylmästa ja kauniista pakkasesta. Ei haittaa vaikka liesituuletin on vähän jäässä ja sisälämpötila 17 astetta. Villasukkia jalkaan ja pipo päähän, pääasia että on kaunista ja valoa.

Ajoin myös käymään työpaikalla ja muistin, kuinka paljon tykkään työmatkastani. En koskaan väsy ajelemaan pikkuteitä kulttuurimaisemassa, en vaikka väsyttäisi ja vaikka matkaa on paljon. Tykkään maisemasta jokaisena vuodenaikana, jopa pimeällä - niin pöhköltä kuin se varmasti kuulostaakin.

Unettomia öitä

Parasta päivässä on yöllä satanut lumi. Odottelen esikoista koulusta, luvassa on mukava iltapäivä ja ilta kaupungissa, josta tuomme vielä tuliaisina kotiin kauan odotetun vieraan. Hyvää mieltä ei lannista edes kiireessä tehty joulumoka, joka maksoi ainakin yhden kinkun verran. Onneksi ei syödä lihaa!

Pienin on nukkunut kohta viikon todella huonosti, minä en käytännössä juuri lainkaan. Joskus mietin, millainen ihminen olen oikeasti. Sitten kun nukun joskus kokonaisia öitä. Sellainen aika oli viimeksi kahdeksan vuotta sitten ja paljon on vettä virrannut sen jälkeen, moni asia on muuttunut ja varmaan minäkin siinä mukana.

Joulukuun kahdeksas

Tämän päivän omistan kaupalliselle joululle. Mutta vain tämän ja erittäin hillitysti. Jotain tästä on tarttunut myös lapsiin: toisen mielestä joulussa parasta on juusto, toinen toivoo lahjaksi isoa pussia pikkutomaatteja Vain Itselle.

Harmaa maanantai

Olen nähnyt viimeisen kuukauden aikana auringon ehkä neljä kertaa. Se on hiukan liian vähän. Sitä olisi siis tilauksessa, Rakas Joulupukki.

Itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivänä ei laulettu Maamme-laulua eikä sytytetty kynttilöitä. Ei laitettu juhlaruokaa vaan syötiin soijanakkeja. Maalattiin kyllä vesivärityö nimeltä "Itsenäisyys-päivä-kuva" ja syötiin mustikkapiirakkaa. Rakennettiin maja, jossa nautittiin popcorn-välipala. Lopuksi vielä ihasteltiin hetki pääkaupungin juhlaväen kauniita pukuja.

Niin ja kiukuteltiin sekä lasten että aikuisten voimin, ihan pikkuisen pohdittiin omia taitoja kasvattajana kun lapseton ystävä piipahti kahville ja jälkikasvu pisti parastaan. Rehellisyyden nimissä siis myös tätä oli itsenäisyyspäivä.

metsässä

Pakkasen innoittamana kiipesimme korkealle kalliolle ihailemaan maisemaa ja maistelemaan vaarin korvapuusteja. Viikonlopuksi pitäisi keksiä jotain ohjelmaa, ainoana aikuisena tylsistyminen ja kaavoihin kangistuminen on välillä hyvin lähellä enkä tiedä, riittääkö porkkanalaatikon paistaminen virikkeeksi.

tänään

 

Pienten kanssa teimme pakkasessa kävelyreissun lähikauppaan ja sen jälkeen söimme loputkin joulupiparit kaakaon kanssa. Nyt on jokaisella oma hetki: pienin ajaa pikkuautolla sohvalla, seuraava lattialla ja suurin nauttii hetken kahvikupposestaan. Kohta taas kovasti jotain.

tämä on onnea

Posti toi eilen uuden kameran. Voi miten olen onnellinen! Tämä on nimittäin nyt SE. Se, jota olen etsinyt siitä asti kun kymmenen vuotta sitten tyhmyyksissäni hävitin vanhan Pentaxini. Uuden kameran kunniaksi päätän avata blogin. Omaksi iloksi, ystäville kurkittavaksi. Arkea vaan, mutta Ah Niin Parasta.