Talventörröttäjä

Pakkasessa seisoi vanha mummo postilaatikkonsa vieressä ja katseli ohi ajavia autoja. "Kato äiti, talventörröttäjä!", sanoi ekaluokkalainen. Hymyilytti pitkän aikaa.

Tiistaista keskiviikkoon

Pakkasen kyydillä matkustan päivästä toiseen. Aamulla auto lämpesi vasta työpaikan pihalla ja vielä iltapäivällä paleli, koska joku on rikkonut työpöytäni vieressä olevan ikkunan niin, ettei se mene kunnolla kiinni.

Jumpassa joku oli jättänyt lapsensa autoon nukkumaan. Olen ollut ihan hämilläni. Tarvittiin täti, joka kysyi kenen lapsi itkee autossa, jotta tämä joku haki itkevän parivuotiaan mukaansa tunnille ja jatkoi menoaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Maanantai

Maanantai on ollut harmaa. Olen ajatellut aamusta asti suklaata ja mutteripannulla keitettyä espressoa. Niiden sijaan aion kuitenkin mennä reippaan ystävän johdolla tanssitunnille. Olen ehkä kaupungin huonoin tanssija, mutta huomaan iän tuovan tässäkin armoa itseä kohtaan: vähän naurattaa, vähän sisuunnuttaa. Minähän vielä opin!

Kiljusen herrasväki

Meillä eletään yhden päivän aikana tunneskaalan ääripäät. Rauhallinen aamupala voi muutamassa sekunnissa muuttua sietämättömäksi nahinoinniksi ja viimeistään jonnekin lähteminen ja kaikkien pukeminen saa aikaan riidan. Joskus pyysin, että lapsi muistuttaisi minua suuttumuksen hetkellä siitä, että olen aikuinen - se pakkaa nimittäin aika helposti nykyään unohtumaan. Riidan jälkeen tunnen hetken valtavaa riittämättömyyttä ja pettymystä, sitten koko episodi onkin jo unohtunut. Onneksi muut perheenjäsenet unohtavat yhtä helposti. Silti en voi olla ihailematta rauhallisia ihmisiä, jotka kohtaavat kanssaihmisten epätäydellisyydet suurella ymmärryksellä ja kärsivällisyydellä. 

Tomun laskeuduttua lähdin esikoisen kanssa kuvaamaan pakkasta - sitten oltiinkin jo toisessa ääripäässä: naurettiin, juteltiin ja ihmeteltiin.

Kuinka Kum-maa on kaikki ympärillä

Joinain päivinä on olo, ettei yhtään ymmärrä muita ihmisiä. Tänään on sellainen päivä. Ymmärrän myös, että vika ei välttämättä ole niissä muissa. Niinpä pysyn hiukan syrjässä ja ihmettelen vaan.

Ruuhkaa

Taas se yllätti, tämä arjen ruuhka. Olen ihan hirmuisen taitava uskottelemaan itselleni asioita. Vaikka, että mihinkään ei ole kiire vaikka oikeasti on. Voin esimerkiksi kaikessa rauhassa kahvitella töissä, vaikka tiedän että samaan aikaan minua odotetaan toisaalla. Näin iltaisin laukussa odottaa pino töitä, ja minä katselen ihan rauhassa kuinka teepussi lepäilee kupissa ja hiippailen kuuntelemaan, kuinka joukko pieniä tuhisee kuorossa. Joskus mieleen hiipuu ajatus, että eihän tämä näin voi jatkua, että nyt täytyy ryhdistäytyä. No, ehkä huomenna. Tai sitten ensi viikolla.

Kirjoituskone

Mies ja lapsi toivat kirpputorilta kirjoituskoneen. Kone on vielä hiljaa pöydällä, koska pienin nukkuu, mutta silti voin kuulla korvissani sen äänen. Kirjoituskoneen naputus on ehdottomasti yksi raita lapsuuteni äänilevystä. Tunnistaisin vieläkin varmasti äidin  ja isän erilaisen kirjoitusrytmin ja luultavasti osaisin nukahtaa tuttuun ääneen. Nyt katselen huvittuneena, kun lapsi kiertää ihmeellistä laitetta. Ihan niin kuin minäkin kauan sitten.

Hyvän päivän ilta

Jotkut päivät vaan on aamusta asti hyviä. En hermostunut yhtään vaikka koululainen kiukutteli. Tai vaikka myöhästyimme puheopettajalta. Tai vaikka auto on taas rikki. Tai vaikka unohdin kaupasta juuri sen mitä lähdin hakemaan. 

Aloitin työpäivän ruokatunnilla ja lopetin sen ripsivärit poskilla. Sain nimittäin nauraa yhdessä nuorison kanssa. Muistan, millaista oli olla sellainen: melkein aikuinen, maailma avoinna ihan minne vaan. En kuitenkaan ole yhtään pahoillani siitä, että osa omista senaikaisista ovista on sulkeutunut ja elämä on tänään. Näine valintoineni seison tässä ja nyt on hyvä. Yhtään huonoakaan päivää vaihtaisi toiseen.

Suurten kuusten alla pienet kuuset

Kuuset pysäyttivät minut ja auton keskelle tietä. Tänään ne näyttivät melkein mustilta, auringossa niiden tumma vihreys on henkeä salpaava. Vasta kuvasta huomasin ladon vierestä kulkevan tien. Joskus vielä kävelen tuonne suurten hiljaisten keskelle. Tässä Saarikoski oli väärässä: Toijalan takana on vaikka mitä.

Puhui metsät puhtahiksi

Meidän pihasta lähtee latu metsään. Aina joskus katson ikkunasta, kun naapurit suhahtavat kuusten välistä reippailemaan. Mieskin on siellä käynyt, minäkin kerran viime talvena. Minulla olisi hyvät sukset, mutta kun on niin kaikkea: vanhat voiteet, liikaa pakkasta, lapset kiukuttelee, päätä särkee ja väsyttää, olen kaiken valoisan ajan töissä. Nyt kun haaskasin viikonlopun, alkoikin harmittaa miksi en lähtenyt. Kamera kaulassa ihan yksin.

Perjantai on nyt

Työmatkan kestävän ihmettelyn ja pohdinnan tulos:

Kuka haluaa ajaa isoa ohitustietä? Sitähän ajaa kaiken ohi? Jäinen pikkutie on mielentila: täällä sitä körötellään kaikessa rauhassa koko maailma ympärillä. Taas totean, että erilaiset maatalouskoneet on hienoja. Pakkasessa ja lumen allakin. Tai erityisesti. Tykkään muutenkin väärien vuodenaikojen asioista: talvisesta uimarannasta ja kylmästä pukukopista. Mäkihyppytornista kesällä. Kotipihassa taivas oli vaaleanpunainen ja lapsi oli leiponut minulle nimikkosämpylän. Selvisin tästä viikosta, selviän tulevista myös.

Kuulkaas

Tänään on vähän hämmentävä päivä. Tai oikeastaan huomenna on, mutta olen kipuillut sitä jo tänään ja tiedän huomisen olevan helpompi. Menen nimittäin töihin. Ekan kerran aikas tosi pitkään aikaan. Tähän saakka olen koettanut olla ajattelematta koko asiaa ja myös onnistunut siinä erinomaisesti. Nyt pitää kuitenkin jo vähintään miettiä, mitä laittaa päälle ja että kuinka saa keskellä naamaa kukoistavan näppylän pienemmäksi. Koska kuitenkin ajattelen edelleen mieluummin jotain muuta, päätän minäkin listata tavoitteita tälle vuodelle. Eli koetan

- muistaa kaiken ja kaikkien keskellä sen, kuka Minä olen (saatan joskus lähteä ihan hakoteille)
-  kuunnella toisia. Etten aina aloita vastaustani sanoilla "minä, mulla tai meillä"
- ostaa vain tarpeellista
- olla saatavilla.


Nämä riittäköön.

Höh

Tänään on lapsen syntymäpäivä. Karkit on pusseissa kellarin rapussa, samoin sipsit. Kakku on leipomatta ja pöytä kattamatta. Kello kulkee eteenpäin ja minä vain olen. En millään saisi mitään aikaiseksi, väsyttää ja oikeastaan pelottaa, että kohta pitäisi seremoniamestarina kehitellä kikattaville ekaluokkalaisille ohjelmaa. Maton vein jo eilen ulos, nyt en tahdo saada sitä sisälle taloon. Samalla mietin, kuinka kaikesta siitä voi olla jo kahdeksan vuotta. Tuolla se istuu sohvalla niin isona ja minä olen silti sama.

Uusi vuosi

Suunta kohti uutta vuosikymmentä, edellinen oli minulle hyvä ja ystävällinen. Opin myös melkoisesti elämästä ja itsestäni - tästä kelpaa jatkaa!