Melkoista hyppelyä on ollut. Päivätyön, vuorotyön, koulutyön ja päiväkodin yhteen sovittamista. Nyt palaset ovat suurin piirtein paikoillaan. Tänään pysähdyin työmatkalla tien viereen katselemaan pellolla liikkuvaa leikkuupuimuria ja mietin, kuinka kivaa olisi vaan ajaa peltoa ylös ja alas ja nauttia kauniista syksystä. Tiedän kyllä sen pölyn ja kaiken muun, mutta näihin romanttisenkateellisiin kuvitelmiin ne eivät mahdu.

Kolme vuotta sitten pienin oli niin pieni, kuin ihminen voi olla. Mutta jotenkin kovin valmis. Hämmästelimme toisiamme pienessä huoneessa sinisen verhon takana. Siitä alkoi arki, joka ei todellakaan ollut sellaista kun joku sanoi. Että siinähän se kolmas menee kun kaksikin. Ei mene, vaan miksipä pitäisi. Tuosta päivästä ja ajasta sitä ennen tuntuu olevan ikuisuus. Tänään pieni sanoo "Mää luulen että mutta taitaa katvaa toti ito." Niinpä. Hämmästely jatkuu.

 

Tämä aamu antoi jo viitteitä tulevasta arjesta, vaikka koululainen jäi vielä nukkumaan kun me muut suljimme aamulla oven. Ymmärsin, että kello on laitettava soimaan ainakin puolta tuntia aiemmin kun olin ajatellut. Päivän saldona armoton päänsärky, kasa paperia luettavaksi ja muille annettavaksi, unohtuneet salasanat, uuden odotus. Kotiin tullessa mummun leipoma kasa pullia ja iloiset lapset. Näin mennään nyt.

Päiväkotitaipale alkoi. "Kyllä me selvitään, älä sitten tänään itke", sanoo viisivuotias kolmevuotiaalle. Ja kun itku päiväkodin pihassa tulee, myös isosiskon alahuuli alkaa väpättää. "Kato äiti kun ihminen on sellanen että kun toinen itkee niin alkaa itteäki itkettää." Ja hetken kuluttua: "Niinku nauruki tarttuu. Ja haukotus."

Iltapäivällä itku oli jo historiaa ja pienempi oli syönyt välipalalla 12 lättyä. Onneksi päiväkodin tädit ymmärtävät missä on tie pienenkin miehen sydämeen.

On paikka, jossa juuri mikään ei muutu. Josta mummu ja pappa lähtivät kauan sitten ja jonne moni asia jäi paikoilleen. Mutta joka ei kokonaan autioitunut vaan on edelleen. Samat asiat samoilla paikoilla kuin lapsena. Niitä nurkkia, kaappeja, mattoja katsellen vietin viikonlopun lähimpien kanssa. Oli hyvä. Oli myös hetkiä, jolloin katsoin lapsiani ja näin itseni. Juoksemassa, leikkimässä, nukkumassa. Paikoissa, joissa aika on pysähtynyt oudolla tavalla tuntee sen liikkeen vahvemmin.

Tänään otimme askeleen ihan uuteen, kun pienimmät kävivät kokeilemassa leikkejä päiväkodin pihassa. Pienet, jotka tänään näyttivät tavallista pienemmiltä. Ja silti, kaiken haikeuden keskellä jotenkin odotan että uusi arki alkaa ja elämään tulee rytmi.