Melkoista hyppelyä on ollut. Päivätyön, vuorotyön, koulutyön ja päiväkodin yhteen sovittamista. Nyt palaset ovat suurin piirtein paikoillaan. Tänään pysähdyin työmatkalla tien viereen katselemaan pellolla liikkuvaa leikkuupuimuria ja mietin, kuinka kivaa olisi vaan ajaa peltoa ylös ja alas ja nauttia kauniista syksystä. Tiedän kyllä sen pölyn ja kaiken muun, mutta näihin romanttisenkateellisiin kuvitelmiin ne eivät mahdu.
Enpä olekaan ennen miettinyt tuota pellon puinti hommaa tuolta kantilta. Voisihan se olla kyllä aika mukavaa, hmm...
VastaaPoistaKai se alku on aina järjestelyä ja sortteerausta että saa kaiken kulkemaan oikeassa tasapainossa. Aikaa se varmaan ottaa. Voimia syksyyn!
Siskoni mies on maanviljelijä, ja juuri pari viikkoa sitten totesin, kuinka ei puintiaikaan oikeasti käy yhtään kateeksi. Pellolta tuli kotiin melkoisen musta mies keuhkot täynnä pölyä (suojaimetkaan eivät suojaa tarpeeksi).
VastaaPoistaYmmärrän silti romanttiset kuvitelmasi hyvin, niitä saa ja pitää olla!
Solen - kiitos, voimia jostain onneksi aina tulee :)
VastaaPoistaIlona - tuo oli se puoli hommassa, jota kieltäydyin ajattelemasta. Mutta kuten sanot, pidetään kiinni kuvitelmista, niissä on välillä niin mukava elellä!
Minäkin aina välillä haaveilen jostakin yksinkertaisesta työstä, vaikkapa kaupan kassana olemisesta, saisi vain piipautella viivakoodeja ja hymyillä. Tai joku remonttityö olisi selkeää ja näkisi työn tulokset. Mutta tiedän; romantisoitu kuva minullakin.
VastaaPoista