Kolme vuotta sitten pienin oli niin pieni, kuin ihminen voi olla. Mutta jotenkin kovin valmis. Hämmästelimme toisiamme pienessä huoneessa sinisen verhon takana. Siitä alkoi arki, joka ei todellakaan ollut sellaista kun joku sanoi. Että siinähän se kolmas menee kun kaksikin. Ei mene, vaan miksipä pitäisi. Tuosta päivästä ja ajasta sitä ennen tuntuu olevan ikuisuus. Tänään pieni sanoo "Mää luulen että mutta taitaa katvaa toti ito." Niinpä. Hämmästely jatkuu.