"Ei ukkalla", sanoo pienin aamulla vieressä. "On äkkipimeää." Ja jotenkin äkkiä tämä taas tuli. Pimeä ja lumi ja syysloma ja kaikki. Lopultakin lapset ovat niin isoja, että kylmät aamut voi aloittaa sytyttämällä tulen puuhellaan eikä tarvitse koko ajan pelätä, että joku polttaa itsensä.
Puuhellasta tulee mieleen äiti ja se, kuinka jostain ihmeen syystä aamuinen puuhellan sytyttely joskus ärsytti. Oli liian hidasta. Nyt etsin tuota hitautta kaikesta. Inhoan pitää kiirettä. Taas joku ympyrä sulkeutuu.
Minäkin inhoan pitää kiirettä. Siinä minä menen taas omaa äitiäni vastaan, hänellä on aina hoppu.
VastaaPoistaOlisipa puuhella, se se vasta olisi jotakin.
Minäkin huokaan,että olisipa puuhella..ja tuolle kuvallekin huokaan,kaunis!
VastaaPoistaMinä tulen vihaiseksi kiireessä ja yritän välttää sitä kaikin tavoin mutta aina ei vaan onnistu..:(
Minä aloitan nykyään aamuni puuhellan kanssa ja se muistuttaa siitä hetkessä elämisestä. Yritän olla höösäämättä ja välittää lapsillenikin kiireettömyyden.
VastaaPoistaInhoan sitä kun ollaan lähdössä jonnekin, onneksi nykyään vain harvoin. Silloin tulee stressattua lähtöä ja tuntuu että kaikki on kaoottista ja yhtä hoputtamista. Sekin tapa peruja lapsuudesta.
Se on kumma huomata, miten tekeekin asioita ihan samalla tavalla kuin oma äiti aikoinaan. Ymmärtää vasta nyt, että tietenkin ja miksi äiti teki niin. Nuorena jotkut jutut vaan ärsytti. Kiirettömät aamut ovat parhaita.
VastaaPoistaSamoin täällä kiireettömien aamujen puolesta. Yksi syy maallemuuttamisessa oli juuri se kiireisten aamujen inho. Äkkipimeää, onpa hieno ja kuvaava sana!
VastaaPoista