Takana on raskas viikko. Muistan, että viime vuonna samaan aikaan väsyin myös. Silloin ajattelin sen johtuvan työstä, että väsyin siihen. Tänä vuonna en ole ihan varma. Aika paljon pelkään, että melankoliasta tulee osa vuodenkiertoa. En haluaisi sitä latistamaan syksyisiä aurinkopäiviä.

Kysymyksiä, joihin koetan vastata:

- Miks mun pää on kova?
- Mistä mä tiedän, että tää kaikki on totta?
- Missä palomiehet asuu?
- Tuleeko oravalta kakkaa?
- Miks sä oot tollanen?

Vietän sairaslomapäivää. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen olen viettänyt sitä niin kuin kuuluu. Sohvalla loikoillen, joutavanpäiväisiä televisio-ohjelmia katsoen. Syynä tietysti elokuussa alkanut päiväkoti. Tähän asti sairaspäivä oli tavallinen leikki- ja ruuanlaittopäivä. Että osaan kuulkaa arvostaa tätä.

"Tuklaamuhuvintti", ehdottaa pienin kun mietin lahjaa tuttavan vauvalle. Töissä lapsi kuvailee minua toiselle: "se on niinku kiva mutta outo". Kuuntelen sanoja ja lauseita ja ajattelen että ne pitäisi muistaa, mutta tiedän unohtavani. Tärkeä ihminen vuosien takaa lähettää yllättäen viikon sisällä kaksi viestiä: toisen syntymästä, toisen kuolemasta. Olen vähän hämmentynyt ja mieli palaa jonnekin kauas määrittelemättömään hetkeen. Ajattelen kuitenkin kummankin viestin päähenkilöä lämmöllä.

Ostin kirpputorilta kipon, jonka pohjassa luki Till Ellen från Seppo från Poland. Esikoinen kimpaantui kun automatkan rakentelin Ellenin ja Sepon tarinaa. Vielä kotona katselin kuulakärkikynällä kirjoitettua omistuskirjoitusta ja mietin, miksi Seppo oli Puolassa. Ja kuinka Ellen raaski luopua Sepon tuomasta kiposta. Vai luopuiko hän ensin Seposta. 

Töissä olen keskittynyt olennaiseen. Hankimme työkaverin kanssa salaisen kahvinkeittimen käytävämme pieneen varastokopperoon ja nyt jokaisen tauon tullen istumme siellä hihittelemässä, kilistelemässä kahvikuppeja ja kastamassa pullaa. Että ottia tuota. Viimeisen tauon aikana lapsi löysi piilopaikkamme ja päivitteli koko viimeisen koulutunnin, että "kiva nyt teillä tollanen paratiisi. Pöytä ja kaikkee." Ajattelin, että siinä poika oli harvinaisen oikeassa. Paljon ei arjen paratiisiin vaadita.

Melkoista hyppelyä on ollut. Päivätyön, vuorotyön, koulutyön ja päiväkodin yhteen sovittamista. Nyt palaset ovat suurin piirtein paikoillaan. Tänään pysähdyin työmatkalla tien viereen katselemaan pellolla liikkuvaa leikkuupuimuria ja mietin, kuinka kivaa olisi vaan ajaa peltoa ylös ja alas ja nauttia kauniista syksystä. Tiedän kyllä sen pölyn ja kaiken muun, mutta näihin romanttisenkateellisiin kuvitelmiin ne eivät mahdu.

Kolme vuotta sitten pienin oli niin pieni, kuin ihminen voi olla. Mutta jotenkin kovin valmis. Hämmästelimme toisiamme pienessä huoneessa sinisen verhon takana. Siitä alkoi arki, joka ei todellakaan ollut sellaista kun joku sanoi. Että siinähän se kolmas menee kun kaksikin. Ei mene, vaan miksipä pitäisi. Tuosta päivästä ja ajasta sitä ennen tuntuu olevan ikuisuus. Tänään pieni sanoo "Mää luulen että mutta taitaa katvaa toti ito." Niinpä. Hämmästely jatkuu.