Naama näkkärillä

Otti kuulkaas tänään päästä. Eräässäkin ruotsalaisessa huonekaluliikkeessä vietin illan viisivuotiaan kanssa - ihan turhaan. Töistä saamani maksulappu ei kassatytölle käynytkään, vaikka ennen tätä kestävyyssuoritustani olin sen korkeammalta taholta varmistanut.

Että. Ostimme siis näkkileipää ja suklaata. Kotimatkalla lapsi oppi lukemaan liikennemerkistä "stop" ja kotikaupungin nimen. Ei siis ihan hukkareissu.

Laskeutuminen

Olen ollut viime päivinä kovin toimelias. Ja jotenkin hyvin tyytyväinen itseeni. Tänään itsetyytyväisyys saavutti lakipisteensä, kun hoidin yhden hyvin rutiininomaisen työn ala-arvoisen huonosti. Tajusin, että jos joku saapuisi minun eteeni selittämään yhtä valmistelematonta ja sekavaa asiaa, en ainakaan kuuntelisi ja varmaan myös hermostuisin. Niin minunkin yleisöni teki. Toisaalta pieni itsetyytyväisyyden siemen jäi itämään, koska olin tyytyväinen huomatessani, että tajusin kaiken tämän. Nuorempana ja kokemattomampana olisin syyttänyt kaikesta nuorta yleisöäni, nyt tajusin saman tien katsoa peiliin. On muuten ärsyttävää, miten usein syyllinen löytyy sieltä.

Lasten ja nuorten kanssa kaikenlainen pöyhkeys karisee kovin nopeasti. Onneksi, ties millainen riikinkukko minäkin olisin!

hmmm

Kadotin itseni hallintatyökaluihin. Nyt olen uusi enkä tiedä haluanko olla.

Aamun olimme uimarannalla ihan kuin heinäkuun helteillä. Samojen ystävien kanssa, saman auringon alla. Sukset jalassa ja termospullo repussa teimme retkiä eri kokoonpanoilla. Isot mäkeen suurten mäntyjen alle, pienet summanmutikassa minne nenä näytti. Kaikkein pienimmät keskimmäisten perässä. Aikuiset käyttäytyivät pääsääntöisesti hyvin, vain minä kiukuttelin - ihan niin kuin olen tehnyt koko loman. Harmittaa, enkä silti osaa olla.

Nyt punaposkiset leikkivät muovieläimillä. "Mitä niinku naimisissa tehdään?"  

Taitteessa

Huomaan, että kaikki lapseni ovat syntyneet vuodenkierron taitekohdissa: esikoinen alkavaan vuoteen, keskimmäinen talven taitteeseen ja kuopus elokuiseen alkavaan koulutyöhön.


Talven selkä taittuu ja miltei taittui omanikin. Sekä vertauskuvallisesti että ihan sananmukaisesti. Luulin oppineeni olemaan ahnehtimatta sellaista, jota en jaksa ja tein sen silti. Seuraavaa vuotta suunnitellaan töissä jo ja nyt minä uskalsin luopua ja jakaa. Olen tehnyt haikeuden työtä hiljaisina automatkoina halki pakkasen. Peltojen keskellä huomaan valon ja tajuan, kuinka pitkällä ollaan taas kaikessa.

Siitä suomalainen tykkää

siis pakkasesta. Tämä suomalainen alkaa saada tarpeekseen. Koululainen kiipeilee seinille, harjoittelee pianoläksyä sadannen kerran. Eräs hankala asia otti eilen askeleen parempaan, olen tästä hiljaa onnellinen.

Matkalla

Sunnuntaipäivää vietettiin autossa, samoin edellistä sunnuntaita. Seuraavana toivon saavani ystäviä kylään. Kylmyys tekee kahtiajakautuneen olon, tykkään ja inhoan. Tykkään kylmän estetiikasta, mutta inhoan palelevia varpaita. Pakkasen keskellä huomasin - en ollut tarvinnut pitkiä ajovaloja koko aamuisella työmatkalla. Ihana helmikuun valo, tervetuloa!

Sanoja

- Äiti, mikä sen sotalentokoneen nimi on?
- Ai Hornet?
- Just se. Se on musta tosi hieno sana. Niin kun jehovan todistaja on kanssa. Eiks ne oikeesti saa synttärilahjoja?


- Mitä nää tättä mun pittatta on?
- Katkarapuja.
- En syö kakkarapuja.


- Mä haluaisin mennä äiti isona armeijaan.
- Ai. Minkä takia?
- Siellä on niin ihanan suorat lakanat.


Päivät, viikot, kuukaudet. Aikaisia, edellistä valoisampia aamuja. Onnistumisia ja riittämättömyyttä. Ajouria ja niissä pysymistä. Elämän uria ja niistä pois pyrkimistä. Näissä päivissä on kaikki. En ymmärrä ihmisiä, jotka matkustavat maailman ääriin etsimään omia ääriään. Minä törmään omiini päivittäin. Arjen ekstremeä.