Huomaan, että kaikki lapseni ovat syntyneet vuodenkierron taitekohdissa: esikoinen alkavaan vuoteen, keskimmäinen talven taitteeseen ja kuopus elokuiseen alkavaan koulutyöhön.
Talven selkä taittuu ja miltei taittui omanikin. Sekä vertauskuvallisesti että ihan sananmukaisesti. Luulin oppineeni olemaan ahnehtimatta sellaista, jota en jaksa ja tein sen silti. Seuraavaa vuotta suunnitellaan töissä jo ja nyt minä uskalsin luopua ja jakaa. Olen tehnyt haikeuden työtä hiljaisina automatkoina halki pakkasen. Peltojen keskellä huomaan valon ja tajuan, kuinka pitkällä ollaan taas kaikessa.
siis pakkasesta. Tämä suomalainen alkaa saada tarpeekseen. Koululainen kiipeilee seinille, harjoittelee pianoläksyä sadannen kerran. Eräs hankala asia otti eilen askeleen parempaan, olen tästä hiljaa onnellinen.
Sunnuntaipäivää vietettiin autossa, samoin edellistä sunnuntaita. Seuraavana toivon saavani ystäviä kylään. Kylmyys tekee kahtiajakautuneen olon, tykkään ja inhoan. Tykkään kylmän estetiikasta, mutta inhoan palelevia varpaita. Pakkasen keskellä huomasin - en ollut tarvinnut pitkiä ajovaloja koko aamuisella työmatkalla. Ihana helmikuun valo, tervetuloa!
- Äiti, mikä sen sotalentokoneen nimi on?
- Ai Hornet?
- Just se. Se on musta tosi hieno sana. Niin kun jehovan todistaja on kanssa. Eiks ne oikeesti saa synttärilahjoja?
- Mitä nää tättä mun pittatta on?
- Katkarapuja.
- En syö kakkarapuja.
- Mä haluaisin mennä äiti isona armeijaan.
- Ai. Minkä takia?
- Siellä on niin ihanan suorat lakanat.
Päivät, viikot, kuukaudet. Aikaisia, edellistä valoisampia aamuja. Onnistumisia ja riittämättömyyttä. Ajouria ja niissä pysymistä. Elämän uria ja niistä pois pyrkimistä. Näissä päivissä on kaikki. En ymmärrä ihmisiä, jotka matkustavat maailman ääriin etsimään omia ääriään. Minä törmään omiini päivittäin. Arjen ekstremeä.
Niin paljon asioita tapahtuu, etten tahdo pysyä mukana. Sairaus varasti minulta loman, mutta toisaalta arjen aloittaminen tuntuu hyvältä. Loppuviikon vietin ihanassa naisseurassa, jotka hyvästelin itku silmässä. On ihanaa huomata ettei oppiminen ja ystävystyminen lopu mihinkään ikään eikä myöskään kysy ikää. Sain kuulla itsestäni hyviä asioita ja myös kertoa sellaisia muista. Tämä kantaa minua kauan.
Ajoin aamulla vatsataudissa naapurikaupunkiin ostamaan syntymäpäivälahjaa esikoiselle, jonka piti juhlia huomenna. Ei kuitenkaan juhli, koska on vielä pahemmassa vatsataudissa kuin minä, muttei yhtä pahassa kuin mies. Keskimmäinen on jo paranemassa, pienin juoksee innoissaan ympäri taloa kun kukaan ei jaksa kieltää. Kaikki muu on pysähtynyt, suunnitelmat käännetty uusiksi, otettu vastaan eriasteisia pettymyksiä ja katseltu kaihoisasti hiihtoladulle. Eilen onneksi avasin kauden.
Olin melkein aikuinen, kun tajusin ettei Guatemala ole eläin. Sen olin tajunnut, ettei kokis voi olla kenenkään verta, mutta ajatuksen kehittely pidemmälle lienee tyssännyt siihen. Joskus mietin, kuinka monta muuta asiaa olen suoraan ottanut vastaan, pureskelematta. Ja että miten yhtä aikaa iloista ja noloa on oivaltaa ajatuksensa vikasuunta.
Kurkistelen kohti uutta vuotta ja toivon, että sen myötä olisin taas hiukan aiempaa viisaampi ja maltillisempi. Ja että pysyisin roolissani silloin, kun vastanäyttelijä sitä tarvitsee. Sillä melkoista draamaa on ollut ja ihan takuulla tulee olemaan.
