Haluaisin ehtiä kaiken, mutta en ehdi. Nyt on menossa monta kivaa ja mukaansa tempaavaa juttua, joiden vuoksi tulin sanomaan, että hei. Tämä on nyt tällaista. Ajan autolla maisemassa, jota kuvaan ajatusten kameralla ja sanoitan kuvan blogiin. Ihmettelen pieniä ihmisiä, jotka osaavat jo niin paljon. Ihmettelen, mutta ajatus jää päähän. Ajattelen, että nyt on näin ja palaan, kun saan asioita taas eteenpäin.

Tätä on päivät nyt. Paitsi että aamulla on pimeä. Olen silti nähnyt tien poikki vilistävän näädän, pellolla astelevan peuran ja langoilla istuvat lintuparvet. Olen päivitellyt mielessäni tiellä ohi vilahtavaa työkaveria, joka ei koskaan ehdi huomata mitään näistä. Yhä vähemmän minulla on nykyään kiire mihinkään.

Tänään oli flunssapäivä. Yritin nukuttaa lapsia päiväunille, mutta heräsin itse tunnin kuluttua siihen, että kumpikin kainaloinen oli kömpinyt pois ja leikki kuiskaamalla pikkuautoilla viereisessä huoneessa. Vastailen kysymyksiin ja olen jo valmiiksi vähän pahoillani siitä, että tämä vaihe loppuu joskus.

Tuleeko leijonille nuha?
Voiko mummutkin pierasta?
Voiko nenän ottaa irti?

Missä mä olin kun mä en vielä ollu sun mahassa?

Sanat on, lauseita ei synny. Koetan muistaa tästä päivästä nämä

- aurinko

- omenapuun pudonneet lehdet

- pieni oma hetki metsäaukiolla

- hirvimiehet punaisissa liiveissään

- vanha ystävä uudessa paikassa

- tallin tuoksu

- tuliaisletut mansikkahillon kanssa.

Tästä tuli ihan hyvä päivä. Huomennakin luvassa kivoja asioita.

Lopultakin saan pysähtyä saamieni sanojen ääreen.

On vähän vahinko, että syksyn loma on kulunut myös vaikeiden asioiden äärellä. Toisaalta tiedän, että katuisin paljon, ellen olisi näihin juuri nyt tarttunut.

Koulussa vietin tosi paljon aikaa käytävällä. Siksi on aika kummallista, että olen siellä taas ja ihan mielelläni. Nyt kun mietin, huomaan pitäväni edelleen tyhjistä käytävistä.

Metsään löysin monen vuoden jälkeen uudelleen kun muutin pois kaupungista. Nyt uskallan sinne myös yksin.

Viime kesänä unet palasivat. Ehti kulua viisi vuotta ilman yhtään ainoaa unta. Edelleen ne ovat harvinaisia eivätkä ehyitä kuin joskus.

Kiitos kirjailijatar, enpä olisi uskonut, että lahjasanoihin olisi näin haastavaa tarttua. Mietin kovasti miksi.

Jouduin eilen kohtaamaan ihmisen, jonka todellisuus oli erilainen kuin omani. Ihmisen, jonka maailma oli täynnä uhkia ja salaliittoja, joita minä en voinut nähdä tai jakaa, mutta joita hän halusi minun kanssaan katsovan. Ja vaikka tiesin, kuinka totta se kaikki on hänelle, olin aivan neuvoton.

Tapaaminen laukaisi valtavan ajatuskaaoksen. Jouduin kertaheitolla kohtaamaan omat ennakkoluuloni, stereotypiani ja avuttomuuteni. Pakottauduin muistamaan, miten tietämättömiä me olemme toisten ihmisten elämistä ja asioista ja kuinka mielellämme me myös tähän tietämättömyyden tilaan jäisimme. Toisen rikkinäisyys muistuttaa liikaa omasta haavoittuvuudesta.

 Tänään olen
- herännyt liian aikaisin
- leikannut nurmikkoa
- ihmetellyt, kuinka naapurin pieni mökki hävisi maailmasta yhdessä päivässä
- pyöräillyt kahdesti hevostallille esikoisen vuoksi
- löytänyt suppilovahveroita ja kantarelleja
- katsonut hyvän lastenelokuvan
- ajatellut pian syntyvää tärkeää vauvaa ja tämän äitiä monta kertaa
- järjestellyt tulevan viikon aikatauluja
- yrittänyt olla ajattelematta vuotavaa pesukonetta
- yrittänyt ryhdistäytyä retuperällä olevan tapentointiasian kanssa
- päätynyt katselemaan maailmaa vihreän lehden läpi.

Takana on raskas viikko. Muistan, että viime vuonna samaan aikaan väsyin myös. Silloin ajattelin sen johtuvan työstä, että väsyin siihen. Tänä vuonna en ole ihan varma. Aika paljon pelkään, että melankoliasta tulee osa vuodenkiertoa. En haluaisi sitä latistamaan syksyisiä aurinkopäiviä.