Pieniä ja isoja

Niin paljon asioita tapahtuu, etten tahdo pysyä mukana. Sairaus varasti minulta loman, mutta toisaalta arjen aloittaminen tuntuu hyvältä. Loppuviikon vietin ihanassa naisseurassa, jotka hyvästelin itku silmässä. On ihanaa huomata ettei oppiminen ja ystävystyminen lopu mihinkään ikään eikä myöskään kysy ikää. Sain kuulla itsestäni hyviä asioita ja myös kertoa sellaisia muista. Tämä kantaa minua kauan.

Sairastupa

Ajoin aamulla vatsataudissa naapurikaupunkiin ostamaan syntymäpäivälahjaa esikoiselle, jonka piti juhlia huomenna. Ei kuitenkaan juhli, koska on vielä pahemmassa vatsataudissa kuin minä, muttei yhtä pahassa kuin mies. Keskimmäinen on jo paranemassa, pienin juoksee innoissaan ympäri taloa kun kukaan ei jaksa kieltää. Kaikki muu on pysähtynyt, suunnitelmat käännetty uusiksi, otettu vastaan eriasteisia pettymyksiä ja katseltu kaihoisasti hiihtoladulle. Eilen onneksi avasin kauden.

Guatemalan verta

Olin melkein aikuinen, kun tajusin ettei Guatemala ole eläin. Sen olin tajunnut, ettei kokis voi olla kenenkään verta, mutta ajatuksen kehittely pidemmälle lienee tyssännyt siihen. Joskus mietin, kuinka monta muuta asiaa olen suoraan ottanut vastaan, pureskelematta. Ja että miten yhtä aikaa iloista ja noloa on oivaltaa ajatuksensa vikasuunta.

Kurkistelen kohti uutta vuotta ja toivon, että sen myötä olisin taas hiukan aiempaa viisaampi ja maltillisempi. Ja että pysyisin roolissani silloin, kun vastanäyttelijä sitä tarvitsee. Sillä melkoista draamaa on ollut ja ihan takuulla tulee olemaan.

Aamu-unet

Ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen nukuin aamulla yhdeksään. Piti katsoa kelloa kahteen kertaan. Pienin nukkuin pois jouluflunssaansa, minä joka vuosi raskaampaa joulukuuta. Työnantaja lomautti minut päivää ennen varsinaista lomaa, tässä kohdassa kuitenkin maksoin ilomielin pois yhden päivän palkan vapauden hintana. 

Nukkumisen lisäksi olen nauttinut lumitöistä ja hyvästä ruuasta. Ihminen tarvitsee niin vähän ollakseen onnellinen.

Kotikontujen tienoilla

Esikoinen osasi viisivuotiaana Sillanpään marssilaulun ulkoa, mikä herätti monissa kummastusta. Mitä te nyt tommosia lauluja sille opetatte? Mietin, kuinka itse lapsena rakastin virsiä. Ja taistolaislauluja. Ja kuinka jännittävät sanat olivat Kuubalaisessa serenadissa tai Vanhan merirosvon kapakassa. Ja edelleen laulan lasten kanssa toivelaulukirjoja läpi välittämättä siitä mitä maailmankatsomusta, uskontoa tai muuten vaan arveluttavaa sanomaa ne sisältävät.

Lapsuudenkodissani ei ollut levysoitinta ja vain muutama kuuntelussani ollut c-kasetti: M. A. Nummista, lastenlauluja ja jännittävä violetti kasetti, Mozartin taikahuilu, josta kuuntelin Yön kuningattaren aariaa. Siksi olen äidilleni kiitollinen, että hän jaksoi laulaa minulle paksun pokkarilaulukirjan kannesta kanteen ja näin kasvatti uskomattomalla tavalla musiikillista yleissivistystäni.

Tämä kaikki tuli mieleen nyt itsenäisyyspäivänä, kun kaksivuotias seisoi lumoutuneena television edessä tuijottamassa sotilasparaatia ja keskimmäinen lauloi Jumalan kämmenellä. Ja vanhemmat eivät kuulu kirkkoon eikä armeijaakaan ole täällä käyty. Ja että itsenäisyys on minulle sitä, että jokaisella on vapaus valita oma tiensä elämässä eikä tarvitse tuppautua mihinkään liian kapeaan muottiin. Se on kyllä kiitollisuuden arvoinen juttu se.

Hankaus

Johonkin katosi tämäkin viikonloppu. Ilmassa on väsymystä, pakkanen kiristää kuivia käsiä, joku ihan yleisesti kaikkien hermoja. Paljon pitäisi-asioita ja jotenkin vaikea tarttua mihinkään. Töissä pieni perjantaina lausuttu sivulause on kaihertanut mieltä ja hämmentää. Välillä osaan hienosti irtautua kaikesta, välillä olen kuin liimattu kiinni. Nyt on sellaista.

Sadas

Pienin löi otsansa pöydänkulmaan ja itki: Äiti laita mulle uusi pää! Koetan pärjätä omani kanssa lukemalla Paul Austeria ja katselemalla takkatulta. Mies osti marketin ovella seisovilta partiolaisilta joulukalenterin ja minäkin tajusin joulun lähestyvän. Mielessä pöyrivät surkuhupaisat joulumuistot kuraisesta talvesta 2006. Vaikka se, kuinka istuin lohduttomassa vesisateessa marketin parkkipaikalla ja kirjoitin viime tipassa joulukortteja. Takapenkillä lapset itkivät kuorossa ja minä yhtä lailla itkien etupenkillä kirjoittamassa kortteihin rauhallista joulua, hyvää joulua, iloista joulua. Siksi kai kuvassa paukkupakkanen viime tammikuulta.

Tämä kirjoitus on sadas täällä, huomaan. Nautin kun voin palata kuviin kuin päiväkirjaan ja nähdä kaiken, elämän, muutoksen ja samanlaisuuden. Nämä hetket ovat olleet hyviä. Kiitos myös teille mukana kulkeneille, olette olleet tosi tärkeitä!