Tietoja minusta

torstai 24. helmikuuta 2011

Taitteessa

Huomaan, että kaikki lapseni ovat syntyneet vuodenkierron taitekohdissa: esikoinen alkavaan vuoteen, keskimmäinen talven taitteeseen ja kuopus elokuiseen alkavaan koulutyöhön.


Talven selkä taittuu ja miltei taittui omanikin. Sekä vertauskuvallisesti että ihan sananmukaisesti. Luulin oppineeni olemaan ahnehtimatta sellaista, jota en jaksa ja tein sen silti. Seuraavaa vuotta suunnitellaan töissä jo ja nyt minä uskalsin luopua ja jakaa. Olen tehnyt haikeuden työtä hiljaisina automatkoina halki pakkasen. Peltojen keskellä huomaan valon ja tajuan, kuinka pitkällä ollaan taas kaikessa.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Siitä suomalainen tykkää



siis pakkasesta. Tämä suomalainen alkaa saada tarpeekseen. Koululainen kiipeilee seinille, harjoittelee pianoläksyä sadannen kerran. Eräs hankala asia otti eilen askeleen parempaan, olen tästä hiljaa onnellinen.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Matkalla




Sunnuntaipäivää vietettiin autossa, samoin edellistä sunnuntaita. Seuraavana toivon saavani ystäviä kylään. Kylmyys tekee kahtiajakautuneen olon, tykkään ja inhoan. Tykkään kylmän estetiikasta, mutta inhoan palelevia varpaita. Pakkasen keskellä huomasin - en ollut tarvinnut pitkiä ajovaloja koko aamuisella työmatkalla. Ihana helmikuun valo, tervetuloa!

lauantai 12. helmikuuta 2011

Sanoja



- Äiti, mikä sen sotalentokoneen nimi on?
- Ai Hornet?
- Just se. Se on musta tosi hieno sana. Niin kun jehovan todistaja on kanssa. Eiks ne oikeesti saa synttärilahjoja?


- Mitä nää tättä mun pittatta on?
- Katkarapuja.
- En syö kakkarapuja.


- Mä haluaisin mennä äiti isona armeijaan.
- Ai. Minkä takia?
- Siellä on niin ihanan suorat lakanat.


Päivät, viikot, kuukaudet. Aikaisia, edellistä valoisampia aamuja. Onnistumisia ja riittämättömyyttä. Ajouria ja niissä pysymistä. Elämän uria ja niistä pois pyrkimistä. Näissä päivissä on kaikki. En ymmärrä ihmisiä, jotka matkustavat maailman ääriin etsimään omia ääriään. Minä törmään omiini päivittäin. Arjen ekstremeä.