Eilen kävelimme esikoisen kanssa vanhaa rautatietä pitkin ensin pellon laitaan, sitten kiviselle rautatiesillalle. Etsimme sillalle piilotettua aarretta lumihangesta huonoin tuloksin. Oli silti kivaa, vanhin jää väistämättä välillä ihan liian vähälle huomiolle ja kahdenkeskiset hetket ovat tärkeitä.Tämän päivän matka kaatui kurjaan keliin. Huomaan vuosien myötä antautuvani yhä enemmän luonnon edessä: myräkällä vedetään vällyt korville ja vaikka harmittaa, ei kannata lähteä liikenteeseen hermostumaan. Nyt siis kahvit porisemaan ja joulupukin tuomat lehdet esille, on oikeastaan melko hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti